Intohimona ompelukone, neula ja lanka – ja autot

Pelkkä verhoilutaito ei tee hyvää autojen sisustajaa.

Jouni Lötjöstä kiinnosti ompelu jo nuorena, mutta raavas mies ei oikein tohtinut koskea ompelukoneeseen joitakin satunnaisia kokeiluja lukuun ottamatta. Hänen äitinsä oli ompelija, joten kiinnostuksessa lienee vähän verenperintöäkin. 

Lötjönen muistelee, kuinka hän päällysti ensimmäisen autonsa, Opel Asconan, oviverhoilut ja hattuhyllyn plyysillä. Se oli kokeilemalla oppimista, mutta tulos oli kuitenkin sen verran hyvä, että hän päätyi verhoilemaan muutaman kaverinkin autoja. Isompi kipinä syttyi kuitenkin myöhemmin. Verhoilun lisäksi häntä ovat aina kiinnostaneet jenkkiautot. 

– Elimäen kansanopistossa järjestettiin kuutisen vuotta sitten autoverhoilukurssi. Pääsin sinne, ja opiskelua oli kerran viikossa nelisen tuntia kerrallaan. Jokaisen piti tuoda jotakin verhoiltavaksi. Otin projektikseni jenkkiauton etupenkin. Ensin purin kaiken vanhan rungon päältä pois, pehmusteet ja muut, sitten ratkoin päällykset varovasti ja piirsin niistä kaavat uusille osille. Vähitellen tuli valmista, ja halusin jatkaa verhoilua. 

Myöhemmin Lötjönen on ollut samaisella kurssilla useita kertoja, aina eri työ mukanaan. 

Mustangeja ja Cadillaceja

Työ vaatii tarkkuutta ja pitkäjänteisyyttä, koska tekeminen on aika hidasta. Purkamalla niin vanhaa kuin uuttakin oppii paljon – läheskään aina kaikki ei onnistu kerrasta. 

– Purkamiseenkin pitää vaan tottua, hän naurahtaa. 

Materiaaleja Lötjönen saa paljon Verhoomo Riihiluoman kautta. Sen verhoilijasta on tullut hänelle suoranainen oppi-isä. Suomalaisista kangaskaupoista Lötjöstä ei hevillä löydä.

– Haluan käyttää alkuperäisiä materiaaleja, koska ne kestävät. Saksasta saa paljon hyvää materiaalia esimerkiksi Mersuihin. 

Lötjönen verhoilee autoihin käytännössä kaikkea, mitä niissä on sisäpuolella – oviverhoiluja, kojelautoja, penkkejä, lattiamattojakin toisinaan. Nykyään hän tekee myös kaavoja itse. 

Kun Lötjöseltä kysyy, mitkä työt ovat jääneet erityisesti mieleen, hän kertoo hetkeäkään empimättä vuoden 1966 avo-Mustangista. Siinä oli vain rungot jäljellä. Hän selvitteli monista eri lähteistä, miltä alkuperäiset penkit ja verhoilut ovat mahtaneet näyttää, ja ryhtyi hommiin. Hän korjasi jousitukset ja rungot, loi uudet pehmusteet ja lopulta päälliverhoilun. 

– Suurin osa tästä työstä jää aina piiloon, hän toteaa. 

Myös vuoden 1959 Cadillac Coupe de Villen verhoilu pinkkimustaksi oli elämys. 

– Ja viime talvena verhoilin yhden kasipuolikkaan 1970-luvun Fiatin, jossa oli oikein räjähtäneet penkit. Auto oli ulkoa valkoinen, ja sain vapaat kädet sisäpuolen tekoon. Siihen tuli lopulta pornonpunainen verhoilu, hän hörähtää. 

– Yhteen Harrikkaan tein alkuvuonna satulan, siinä oli salmiakkikuvio ja reunat hologramminahkasta. Siitä tuli kyllä hieno. 

Jenkkiautot sydämessä

Pelkästään muiden autoja Lötjönen ei fiksaile sisältä – häneltä löytyy omastakin tallista aarteita. Niistä yksi on vuoden 1959 Cadillac Sedan de Ville, klassikko, jossa on isot siivet ja rakettivalo. Sitä hän ei kuitenkaan ole itse verhoillut, vaan sen hän on ostanut valmiina. 

– Se on priima museorekisteröity auto, jonka löysin lopulta Forssan Tammelasta, Lötjönen kertaa tyytyväisyyttä olemuksessaan. 

– Olen ollut kiinnostunut jenkkiautoista pienestä pitäen. Me kaikki neljä veljestä olimme samaan suuntaan kieroutuneita. Mutta kun perhettä aikoinaan tuli, jenkkiautoilu jäi vähemmälle. Kun lapset lähtivät maailmalle, ei ollut epäselvää, minkä parissa aikaani käyttäisin.

Harrastukseen menee aikaa kymmenestä kahteenkymmeneen tuntia viikossa. Ja silloin, kun töistä on vapaa viikonloppu, ehtii vielä enemmän. Silloin Lötjösen löytää autotallin päädystä ompelukoneen ja pitkän pöydän ääreltä. 

Autotallista löytyy iso repertuaari erilaisia materiaaleja: saksia, neuloja, verhoilulankoja, liituja, erilaisia kiinnikkeitä, joilla materiaalit kiinnitetään runkoihin, liinoja ja erilaisia pehmusteita.

Omien käsien jälki 

Lötjöstä palkitsee, kun näkee omien käsiensä jäljet. Välillä kärsivällisyys on koetuksella, ja silloin hänellä on käynyt mielessä heittää omien sanojensa mukaan ”hevon helvettiin” koko penkki. Mutta se olotila menee kyllä ohi. 

– Valmis työ on kaiken vaivan arvoinen. Tämä on hyvää vastapainoa omalle virkatyölleni. 

Kokonaisen auton verhoilu voi maksaa tuhansia euroja. Käsityön määrä verhoilussa on valtava.

– Moni ei ymmärrä, mitä kaikkea jää piiloon. Jos auto on vaikka kymmeniä vuosia vanha, sen penkinjouset ovat väsyneet ja pehmusteet lytyssä, sellaiseen voi olla haaste saada sopimaan valmiita penkinpäällisiä. Sen saa kuntoon vain mittatilaustyönä tehdyllä verhoilulla pehmusteista lähtien. 

Pelkkä verhoilutaito ei tee hyvää autojen sisustajaa. Autoista pitää ymmärtää pintaa syvemmältä.

 – Pitää tietää, miksi jokin asia tehdään niin kuin tehdään. Esimerkiksi penkin jouset: kun viereiset jouset on laitettu tietyllä sitomismallilla yhteen, ne saadaan kannattelemaan istujaa pidemmältä alueelta. Se taas vaikuttaa siihen, minkä tuntuinen penkki on. On opeteltava, minkä kovuista ja vahvuista superlonia mikäkin penkki vaatii. Se on aina tapauskohtaista ja sen oppii vain tekemällä. 

Autojen ja moottoripyörien lisäksi Lötjönen on verhoillut myös veneiden penkkejä ja sohvia. Joitakin huonekaluja hän on verhoillut puolisolleen. Tuttuja ja tuntemattomia on poikennut hänen autotallillaan, kun sana hänen harrastuksestaan on kiirinyt. 

Lötjönen toivoo, että eläkepäivinä hän voisi keskittyä vielä enemmän verhoiluun, jos vain kuntoa riittää. 

– Sormet ja ranteet on oltava kunnossa, tämä on sellaista näpräämistä, hän naurahtaa seuraava projekti mielessään. Se on vuoden 1958 Dodge Coronetin sisustan uusiminen.