Hyppy tuntemattomaan

Jaakko Simonen, 25, on aina ollut intohimoinen urheilija. Hän pääsi Poliisiammattikorkeakouluun ensimmäisellä yrittämällä vuonna 2018, mutta opiskeluaikanakin urheilu oli kaikki kaikessa.

– Koulu oli minulle harrastus ja jääkiekko työ. Minua kiehtoo vauhdin tunne. En kuitenkaan ole mikään reikäpää, aina minulla on ollut ajatus mukana siinä, mitä olen tehnyt, koulun jälkeen Sisä-Suomen poliisilaitokselle, Äänekosken poliisiaseman kenttäryhmään työllistynyt Jaakko sanoo.

Jääkiekon rinnalle nousi ajan saatossa lumilautailu, ja noin vuosi sitten Jaakko hankki kausikortin Jyväskylän Laajavuoreen. 

Viime keväänä, torstaiaamuna maaliskuun 16. päivä Jaakko pääsi yövuorosta, lepäsi ja lähti Laajavuoreen laskemaan ja hyppimään lumilaudalla ystäviensä kanssa, kuten monta kertaa aiemminkin. Sää oli suotuisa, mäessä oli mukavaa ystävien kanssa, ja jälleen kerran Jaakko otti lumilautansa ja lähti hyppyyn. Sitten tapahtui jotakin, joka muutti hänen loppuelämänsä. 

Viikkojen tajuttomuus

”Emme tiedä, jääkö hän henkiin”, teho-osaston lääkäri sanoi Jaakon vaimo Lilja Simoselle Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. 

Jaakko oli kaatunut lumilaudalla hypätessään rinteessä. Kukaan ei nähnyt, mitä oikein tapahtui, kun Jaakko jäi rinteeseen makaamaan tajuttomana, vain pieni nirhauma vasemmassa poskipäässään. 

Ystävät hälyttivät apua, ja Jaakko kuljetettiin Jyväskylän keskussairaalan kautta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan siltä varalta, että vammat vaatisivat leikkausta. Yksi rinteessä olleista ystävistä soitti myös Jaakon vaimolle Liljalle. 

– En tajunnut asian vakavuutta. Ajattelin käydä katsomassa Jaakkoa sairaalassa, ja ehtiä kuudeksi kokeilemaan joogaa. Mutta kun tilanne valkeni minulle, menin shokkiin, Lilja muistelee kohtalokasta päivää. 

– Eräs ystäväpariskuntamme lähti kuljettajaksi Kuopioon minulle ja yhdelle rinteessä mukana olleelle kaverillemme. Jäin Kuopioon puoleksitoista viikoksi ystäväni luokse asumaan ja vierailin sairaalassa vierailuaikoina. Elin kuin sumussa ja muu maailma jäi. Oli epäselvää, mitä tapahtuu, kuoleeko Jaakko tai vammautuuko hän ja kuinka vakavasti. Jaakko vain nukkui, Lilja kertoo. 

Ensimmäisinä päivinä eräs toinen ystävä auttoi selvittämään Jaakon esimiehen numeron ja ilmoitti tälle onnettomuudesta. Lilja jäi onnettomuuden jälkeen pois töistä pidemmäksi aikaa.

Katse taseriin

Jaakko oli tajuttomana vajaat kaksi viikkoa. Sen jälkeen hänet siirrettiin Jyväskylän sairaalan teho-osastolle, edelleen tajuttomana. Siellä hän oli noin viikon. Teho-osaston jälkeen Jaakko ei tarvinnut hengityskonetta ja hänet siirrettiin neurologian akuutille osastolle. 

Jaakon luona oli tähän mennessä käynyt ystäviä, läheisiä ja työkavereita joka ikinen päivä. Alkuun kävijöitä oli jopa kymmeniä. 

Jaakolle ei tapahtunut yhtäkkistä ihmeheräämistä, vaan pikkuhiljaa hän alkoi raottaa silmiään ja pitää niitä hetken auki. Muun ajan hän edelleen vain nukkui. Vähitellen Jaakko kuitenkin alkoi kohdistaa katsettaan, muun muassa työkave­reiden nimikyltteihin ja varustevyön keltaiseen päähän. 

Vähitellen Jaakko alkoi pysyä hereillä ja hän pystyi kuiskaamaan yhden sanan, sitten toisen ja kolmannen, kunnes eräänä sunnuntaina, viikkojen jälkeen onnettomuudesta, hän alkoi puhua lauseita. 

– Olin Helsingissä, ja Jaakon äiti ja Jaakko soittivat minulle, ja Jaakko puhui kokonaisilla lauseilla. Tunsin, että hän on se sama Jaakko, hänen huumorinsa oli tallella. Minua oli mietityttänyt, millainen ihminen hän on, kun hän herää. Jos hän herää, Lilja kertaa.

Jaakko ei itse muista onnettomuuden jälkeisestä keväästä juuri mitään. 

– Stanley Cupin finaalipelit muistan. Ne olivat kesäkuun ­alkupuolella, hän sanoo. 

Leikkausta ei lopulta tarvittu, vaan paraneminen eteni pienin askelin erilaisin kuntoutuksin kuten fysioterapian, puheterapian ja toimintaterapian avulla. Niitä on edelleen noin kolme päivässä. 

Ystävät tuovat voimaa

Kesäkuussa Jaakko pääsi ensimmäisen kerran käymään kotonaan. Ensin se oli vain käynti, sitten kokonainen päivä, ­sitten yö. Mutta kotiin meno ei ollutkaan vain juhlaa. 

– Tunsin, että enää en pärjää veljilleni, Jaakko sanoo mietteliäänä. 

Hänellä on neljä veljeä, ja Jaakko oli aina ollut heistä paras urheilujutuissa. Se oli kova paikka. Pääsy kotiin oli silmiä avaavaa ja faktat tulivat faktoina. Hän ei kävellytkään kotona, loukkaantuminen ei ollutkaan vain jotakin, jonka voisi jättää taakseen, kun lähtee sairaalasta. 

Lääkärin sanat ”Et tule tekemään töitä” toisaalta loukkasivat ja toisaalta kasvattivat sisua. ”Et tule saamaan ajokorttia etkä aselupaa”, lääkäri oli myös sanonut. 

– Minä aion vielä näyttää. Aion juosta puolimaratonin vuoden päästä, Jaakko sanoo. 

– Iso kiitos toipumisestani kuuluu ystävilleni. Heidän vierailunsa ovat antaneet minulle voimaa ja merkinneet paljon. 

Jo ensimmäisenä päivänä Kuopiossa teholla ollessaan sairaala teki poikkeuksen päästäessään Jaakon läheisiä katsomaan häntä. Hoitajat ovat ihmetelleet siitä lähtien vierailijoiden määrää. Tulijoita on ollut niin paljon, että Lilja loi verkkoon varauskalenterin, johon vierailuaikoja sai varattua, jotta kaikki eivät tulisi samaan aikaan. 

– Alussa Jaakko kommunikoi peukalollaan ja keskisormellaan. Kaverit opettivat häntä näyttämään keskisormea, Lilja naurahtaa ja jatkaa, kuinka energiajuoma Megaforce oli ­ensimmäinen asia, jota Jaakko sai maistaa kuukausiin, kun puheterapeutti laittoi sitä pumpulipuikolla Jaakon huulille. 

Pienkeräyksen iso apu

Työkaveri Äänekoskelta, Teemu Lesonen, kuuli onnettomuudesta kollegoiltaan ja otti pian sen jälkeen yhteyttä Liljaan ja kysyi, saako hän laittaa pienkeräyksen pystyyn. 

– En tiennyt, että tuollaisia keräyksiä tehdään tai sellaiset olisivat edes mahdollisia. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Keräyssumma, 10 000 euroa, tuli nopeasti täyteen ja Teemu siirsi rahat tililleni. 

Keräysvaroja on käytetty kesällä muun muassa vuokra-asuntoon, jonka esteettömyys mahdollisti Jaakon pääsemisen sinne kotilomille. Jatkossa rahaa käytetään erilaisen mutta tavallisen arjen pyörittämiseen.

– Keräys oli ihan uskomatonta, ja olemme todella kiitollisia tästä avusta, Lilja kertoo.

– Jokin aika sitten Jaakko sai pienkeräysviestin Lounais-Suomessa menehtyneeseen poliisiin liittyen, ja totesimme, että me olemme saaneet osamme, ja laitoimme siihen keräyk­seen rahaa, Lilja lisää. 

Liitto hoiti osansa

Kriisin keskellä Lilja alkoi hoidella käytännön asioita. Hän oli yhteydessä SPJL:ään siitä, miten liitto voisi auttaa tilanteessa. Kun paperiasiat saatiin kuntoon, korvausasiat sujuivat nopeasti. Liiton jäsenvakuutus maksoi esimerkiksi sairaalakulut. 

– Mietin talvella, että mitä hyötyä liittoon kuulumisesta oikein on, että laitettaisiin pois turha rahankulu. Onneksi se kuitenkin jäi vain puheeksi. Luulin olevani koskematon, mutta en vissiin ollutkaan, Jaakko toteaa. 

Jaakko on saanut lukuisia tervehdyksiä videoitse muun muassa Jari-Matti Latvalalta, Kaapo Kakolta, Mikko Rantaselta, Jonne Rinteeltä, Viron poliiseilta ja Valtteri Kemiläiseltä. Ari Vatanen puolestaan kutsui Jaakon Secto Rallyyn vieraaksi. 

– Vatanen oli huikea, ihmisläheinen, Jaakko muistelee. Mukana olivat myös Lilja ja yksi Jaakon veljistä. 

– Olen onnellinen siitä, että kerta tämän piti tapahtua, tämä tapahtui keväällä. Se ja kesä antoivat oman voimansa, Lilja toteaa. 

Kukaan ei tiedä, mikä on Jaakon toipumisennuste. Selvää kuitenkin on, että hän on jo nyt poikkeuksellinen toipumisessaan ja sen nopeudessa. Varmasti hyvä pohjakunto on ollut yksi tekijä, mutta varmasti yhtä iso tekijä on hänen huumorintajunsa, sisukkuutensa ja voittamisen halunsa. 

Jaakko ehti tehdä noin puolitoista vuotta töitä ennen maaliskuista onnettomuuttaan. 

– Silloin minulla kävi huono tuuri. Hyppäsin, kaaduin ja alastulossa löin jotenkin pääni. Kypärälle ei käynyt kuinkaan, hän sanoo.

– Töistä poisjäänti on ottanut koville. Työyhteisöä on ollut ikävä. Muistot lämmittävät ja naurattavat, samoin työkavereideni kanssa ottamani kuvat, hän lisää. 

Elämä yllättää toistamiseen

Keväällä, tasan kuukausi onnettomuudesta, elämä yllätti uudelleen. Kun Lilja oli ehtinyt toipua shokista ja asettua uuteen elämäntilanteeseen, hän totesi olevansa raskaana. Se selvisi tilanteessa, kun kaikki tulevaisuudessa tuntui epävarmalta. Hän alkoi jälleen nähdä valoa tunnelin päässä. 

– En ollutkaan yksin, kun Jaakko nukkui tajuttomana. 

He olivat menneet naimisiin vuotta aiemmin elokuun lopussa. Sitten tapahtui onnettomuus, seuraavaksi selvisi raskaus. 

– Tämä on ollut myllerrysten vuosi, Jaakko tuumaa toteamalla samalla, kuinka hän on saanut hirveästi motivaatiota paranemiseen myös siitä, että on tulossa isäksi.

Jaakolla ja Liljalla oli luvassa monessa mielessä erilainen syksy. Lilja palasi elokuussa takaisin työelämään, ja Jaakko kotiutui sairaalasta lokakuussa. 

– Totuttelimme mielellämme siihen kotiarkeen, mieluummin kuin sairaala-arkeen, he tuumaavat. Uuden opettelua on luvassa myös, kun lapsi syntyy. Elämä jatkuu. 

Jaakko tuumaa, että hän aikoo vielä jonain päivänä nousta rinteeseen ja mennä myös jäälle, vaikka Lilja on asiasta eri mieltä. 

– Menen sitten omin luvin, Jaakko uhoaa.

Lääkärit ovat pitäneet Jaakon tarinaa osaston menestystarinana. Kauas on tultu siitä, kun teho-osaston lääkäri mietti, jääkö Jaakko henkiin. 

– Minulla on järkyttävä tahtotila mennä eteenpäin. Minulla on sisua, Jaakko sanoo. 

– Voi tulla käymään, saan siitä aina voimaa, Jaakko lähettää terveisensä työkavereilleen ja muille ystävilleen.

Tästä nuoresta miehestä kuulemme vielä.